Löysin romaanin siemenen taskustani jo kauan sitten. Se oli sinne takertunut huolimatta reiästä, josta kaikki muu oli jo ajat sitten pudonnut. Ensin se sikisi pyhästä vihasta. Taimen lehdet olivat kuivia, ja kukat tuoksuivat kostonhimolle. Vuodet kuluivat. Viha väsyi. Taimesta kasvoi puu. Ei se mikään ruusupuu ole, mutta tarina sillä tuntuu olevan kerrottavanaan.
“Jotkut menee sekaisin rock’n’roll musiikista,
jotkut menee sekaisin alkoholista.
Hei babe! Menen sekaisin sinusta.”
Baarin jukeboksi soitti biisiä ja aavistin, että aina, kun sen tästä lähtien kuulisin, muistaisin sen tytön. Valitettavasti biisistä tuli ikivihreä.
Tyttö silmäili mua hymyillen. Vilkaisin monta kertaa. Ei siitä voinut erehtyä. Yritin hymyillä takaisin. En tiedä, miltä se näytti. Vessassa hymyilin kokeeksi peilille. Tyhmältä.
Mitä Viikatemiehen muistilistalle kuuluu?
Sitten tunsin, miten kottikärryllinen tiiliä romahti mun sisällä.
Niina kietoi kätensä Teemun kaulalle ja suukotti sitä poskelle!
Putosin istumaan.
En tiedä kuinka kauan olin sumupilvessä. Kun sain ajatuksen jotenkin sieltä takaisin, vaikeroin Vellulle:
-Jumalauta! Kato!
-Mitä?
Niina roikkui baaritiskillä Teemun kaulassa ja kuiski sen korvaan hempeitä. Teemu kouri sitä hanurista.
-Kato kuka se on!
-Ai, etkö sä tiennyt? Ne seurustelee.
En tiennyt. Ämpärillisen jääpaloja tipahti vatsan pohjalle sinne tiiliskivien sekaan. Takaraivossa jyskytti. Miksi tämä näytelmä esitettiin mulle?
13.5.2026
Snowhere Man - Viikatemiehen muistilista
60-vuotias erityisopettaja Juha palaa lapsuudenkotiinsa jouluksi. Kun hänen elinikäinen ystävänsä Vellu ilmoittaa elinaikansa olevan lopussa, Alkaa absurdi ja melankolinen matka Vellun ”viimeisen listan” parissa, mutta menneisyys ei jätä miehiä rauhaan. Nuoruuden ensirakkaus Niina ja lapsuuden sadistinen kiusaaja Teemu palaavat sekoittamaan pakan tavalla, joka pakottaa Juhan ja Vellun valitsemaan lopullisen anteeksiannon tai perikadon välillä.
Snowhere Man yhdistää vakavat teemat – kuten Ukrainan sodan heijastumat, ammatillisen uupumuksen ja traumat – absurdiin huumoriin. Se on kertomus siitä, miten vaikeaa on puhua, mutta miten pelastavaa on lopulta tulla nähdyksi, niin itsensä kuin muiden silmin.
14.5.2026
Snowhere Manin yhtenä tapahtumapaikkana on päähenkilön Juhan ja tämän parhaan ystävän Vellun rakentama miesluola. Sen esikuvana toimi Nakkilassa aikanaan toiminut Barbaari, joka oli tehty Kalle Aarikan perheen navettaan. Nyt keväällä sain kuulla, että Kallen äidin kuoltua paikka menee myyntiin. Surullista, mutta Kalle lupautui taittamaan tuon kirjan. Siitä olen innoissani. Lopullisen kansikuvan tekee Markku Penttilä, jonka kanssa ollaan oltu kavereita taaperoista saakka. Markun kanssa soitettiin aikanaan tuossa Poison Face -bändissä, jonka nimi näkyy tuossa kuvassa. Hän myös suunnittelee Hehku-vahvistimien ulkoasun, joihin minä rakennan tekniikan.
Käsikirjoitus on mennyt moneen kustantamoon. Joistakin on jo tullut hylsy, mikä ei ole ihme, ottaen huomioon, että ehkä noin prosentti käsikirjoituksista julkaistaan kustantamoiden kautta. Mitä minä teen kahdellasadalla samanlaisella kirjalla? Alkaa näyttää siltä, että tehdään homma omin luvin Markun ja Kallen kanssa. Taitava kustannustoimittaja vain pitäisi jostain löytää, että tekstistä ymmärtäisi jotain joku muukin kuin minä.
23.5.2026
Kalle ehdotti muutamaa päteviksi tietämäänsä kustannustoimittajaa. Laitoin heille tarjouspyynnön.
Bongasin ATK:n syövereistä kirjoituskilpailun. Aiheena on spicy-novellit, eli erotiikkaa pitäisi olla. Yksi luku romaanista menisi sellaisenaan genreen. Tuo alla oleva kuva ei liity asiaan. Siinä ollaan ihan siveellisesti saunassa. En tiedä kehtaanko osallistua. Vaikka mitäpä tässä enää häpeilemään mitään. Katsotaan.
Jos haluat seurata prosessia, niin laita mulle mail-osoite uutiskirjettä varten.
Ensimmäinen migreenikohtaus tuli, kun olin seiska-luokalla.
Ensin näkökentän reunalla alkoi kummallinen vipinä.
Sitten siihen, mihin yritin katsoa, muodostui sokea täplä.
Katsoin peiliin.
Mun pää oli kadonnut.
Olen onnistunut muuttumaan näkymättömäksi.
Kukaan ei näe mun nöyryytystä.
26.5.2026
Laitoin tarjouspyynnön free lance -kustannustoimittajien postituslistalle. Tarjouksia on tullut ihan mukavasti. Odottelen vielä tämän viikon ja perjantaina teen valinnan. Teksti on ollut koeluettavana muutamalla kaverilla. Palaute on ollut myönteistä, kuinkas muuten. Nyt olisi mukava saada koelukija, joka uskaltaisi antaa myös rakentavaa kritiikkiä. Pitänee kuulutella naamakirjassa. Jos sua kiinnostaa, niin ilmoittaudu ihmeessä.
-Omatekoinen? Jumalauta Vellu!
-Sanoit sen jo.
-Sanon uudestaan. Miksi sä tällasen oot tehnyt?
-Koskaan ei tiedä, mitä elämässä tarvitsee. Pahan päivän varalle.
Toivoin, ettei Vellulle tulisi enää kovin montaa sellaista. Teräs kiilteli virheettömänä. Kahva oli punertavaa mahonkia.
-Voiskohan tuota testata? kysyin, kuin olisin pidellyt pirtupulloa.
-Olinkin juuri tulossa siihen, Vellu sanoi ja veti suunsa Doc Hollidaymäiseen virneeseen. Se vihelsi Morriconea..
-No perhana! sanoin.
Olin tarkkisopena, ja ne oppilaat, joiden kanssa muut opettajat eivät pärjänneet, ajautuivat ennen pitkää mulle. Porukka yritettiin pitää aika pienenä. Eihän sitä muuten kukaan olis tehnyt työkseen. Entisistä asiakkaistani tänä päivänä aika monella on jo ansiokas rikosrekisteri, isättömiä lapsia tai kaipaamaan jääneitä omaisia. Joillakin ne kaikki. Totuuden nimessä on mainittava, että on poikkeuksiakin.
– Sulle tulis uus oppilas. Taidat tunteakin. Se on Varjosen Heidi, rexi sanoi.
Tuntui, kuin joku olisi tuonut käsityöluokan alasimen paikalle ja pudottanut sen mun vatsalaukkuun. Heidi Varjonen oli Niinan tytär, kasi– luokkalainen pikkupimu. Mutta ennen kaikkea Heidi oli Teemun tytär.
– En mä sellaseen suostu, niin kuin hyvin tiedät.
Eero tiesi mun ja Teemun yhteisestä historiasta.
– Mä ymmärrän kyllä, mutta…
– Et ymmärrä. Jos sä ymmärtäisit, sä et tekis tätä. Sä et voi tehdä mulle tätä. Mun pulssi alkoi kiihtyä.
Tiesin, että Heidi oli todella hankala, mutten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tässä vois käydä näin. En voisi mitenkään olla Niinan tyttären opettaja. Siitä en voisi edes vihjata Eerolle, mutta että Teemun tyttären opettaja. Ei ikinä. Jos Eero ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt jääviydestä eikä liiemmin pedagogiikasta mitään.
28.5.2026
Vankkuri nytkähti tänään taas liikkeelle. Emilia Vainisto lupautui kustannustoimittajaksi. Mielestäni asiaan kannattaa panostaa, sillä silloin lopputulos on paras mahdollinen. Juttelin tänään melkein tunnin Emilian kanssa ja minulle jäi keskustelusta hyvä, jännittävä kutina. Sovimme, että homma on hoidettu heinä-elokuun vaihteessa, joten sen jälkeen aletaan olla lähellä julkaisua. Romaanin tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Nakkilaan. Muutin jossain vaiheessa paikannimistön tunnistamattomaksi, jollekin tarkemmin määrittelemättömälle Länsi-Suomen paikkakunnalle. Ajattelin ehkä, että joku saattaa tunnistaa tekstistä itsensä. Henkilöhahmot ovat kuitenkin fiktiivisiä, joten jos joku sieltä itsensä löytää, niin satuhenkilö on hän. Tänään rymsteerasin tarinan takaisin Nakkilaan. Olkoon niin.
Isä tuli Harjavallan asemalle vastaan.
– Onko Vellusta kuulunut, isä kysyi.
– Ei. Ajetaan sinne.
Isä ei aja koskaan ylinopeutta, mutta nyt valtatie kakkosella hän polkaisi hybridi-Tojotan huimaan 85 kilometrin tuntinopeuteen. Käännyimme Kurkelantielle. Sitä piti ajaa noin kymmenen kilometriä, ennen kuin saapuisimme Vellun luo. Matka tuntui pitkältä.
Kuulimme Reiskan haukun pihaan. Ikkunoissa oli valo. Nyt aloin huolestua toden teolla.
Ovi oli auki. Reiska rauhoittui tervehdittyään meitä ensin villisti.
Vastaamme iskeytyi kuvottava haju.
Ei helvetti, Vellu!
3.6.2026.
Olihan urakka. Koelukijoiden palaute on ristiriitaista. Minäkertojan puhekielisyys tuntui joistakin virkistävältä, mutta toisista häiritsevältä. Itsekin aloin asiaan jossain vaiheessa suhtautua epäilyksellä. Nyt olen kaksi päivää tehnyt kertojasta sivistynyttä ja yleiskielistä. En tiedä, onko tuo ensimmäinen enää edes mahdollista kirjoittamatta koko romaania uudestaan. Siihen en ala. Kertoja olkoon siis yleiskielinen moukka.
Olen alkanut suunnitella julkkaribileitä. Sellaiset on ehdottomasti pidettävä. Tänään oli Jerry Cottonin treenit ja sain miehet ylipuhutuksi sinne soittamaan. No, ei se kovin vaikeaa ollut.
Heidi oli usein kysellyt isästään äidiltä.
– Mikä sut sai siitä kiinnostumaan, jos se kerran oli väkivaltainen? Heidi kysyi.
Äiti jähmettyi katselemaan ikkunasta ulos. Siellä ei ollut mitään nähtävää, ellei rivitalon puutonta takapihaa laskettu sellaiseksi.
– En muista. Siitä on aikaa. Hän käänsi katseensa Heidiin kohottaen kulmiaan. – Mitäs ruokaa laitettais tänään?
– Mutta, kai se joskus mukavakin oli?
Äiti melkein keskeytti:
– Nyt mä tiedän. Katotaan sieltä netin reseptisivulta joku ihan uus. Vaikka joku kala. Äiti avasi läppärin kannen.
– Sä vaihdat puheenaihetta koko ajan.
– Täytyy varmaan käydä kaupassa joka tapauksessa.
– Kuulitko? Älä vaihda puheenaihetta!
Äiti ponnahti ylös ja löi läppärin kannen kiinni.
– Mikä sua siinä nyt niin kiinnostaa? Se oli aivan läpipaska koko mies. Ja on vieläkin. Äiti marssi tiskipöydän luo ja kääri esiliinan ympärilleen.
– Se on kuitenkin mun isä!
– Ei se oo sun isä! Äiti tuijotteli taas takapihan kiinnostavaksi käynyttä nurmikkoa.
– Mitä toi nyt tarkoittaa? Heidi ihmetteli.
– Montako kertaa se on vienyt sut luistelutreeneihin? Vaihtanut vaipat?
7.6.2026
Elämä on vähän kuin vanha Mersunromu. Uutena kiiltävä ja suuria lupauksia täynnä. Mutta menneisyydestä, joka on lommoille kolhittu, on pirun vaikea päästä eroon. Se jää pihamaalle ruostumaan, rumentaa maisemaa ja muistuttaa olemassaolostaan joka päivä. Silloin, kun se oli vielä liikenteessä, sai yhtenään pyllistellä pää konehuoneessa, kädet rasvassa ja rystyset verillä, mikäli halusi leiman rekisteriotteeseen. Yskien se lähti käyntiin, mutta silloin kun lähti, sillä mentiin sata lasissa, vaikka jarrut oli mitä oli. Alusta ei kestänyt lähempää tarkastelua. Eikä ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun se jätti tienposkeen.
Snowhere Man Juha on elämänsä sivustaseuraaja, taustapeilistäkatsoja. Erityisopettaja, joka osaa näyttää muille suuntaa, mutta unohti mihin oli itse menossa. Juhan ja hänen ystävänsä Vellun sisustus töhrittiin jo yläasteella. Koston hautomiseen onkin sitten mennyt löpöä tankkerillinen. Vielä kun johtotähtenä konepellin nokalla keikkuu yhden yön ensirakkaus, niin voi olla, että siinä on vähän eksyksissä. Rakenna siinä sitten tasapainoista minäkuvaa, parisuhdetta ja ammatti-identiteettiä, kun vuosihuollot ovat jääneet tekemättä. Vieläkö ehtisi vai onko koneen aika hyytyä?