Novelleja
Täältä löydät novellejani vuosien varrelta. Tarinoissa liikutaan arkisen ja absurdin, huumorin ja vakavampien aiheiden välimaastossa – usein kaikkien niiden keskellä yhtä aikaa.
Novellit ovat vapaasti luettavissa.
Jos pidät näistä tarinoista, tutustu myös syksyllä 2026 ilmestyvään romaaniini Viikatemiehen muistilista.
Milla oli isän kolmas naisystävä äidin jälkeen. Oli se ihan kiva, mutta ei se paljoa mistään ymmärtänyt.
Isä vänkäsi minut väkisin mukaan kesälomareissuun Turkuun ja Naantaliin. En olisi hirveästi välittänyt. Reissuissa oli aina oma stressinsä, kun oli niin paljon opeteltavaa ja suunniteltavaa etukäteen. Onneksi ei menty Tampereelle ja Särkänniemeen, mihin Milla olisi halunnut. Särkänniemi on painajainen, järjetön määrä laitteita, jotka liikkuu ja se meteli. Ei sellaista voi mitenkään jäsentää....
Wilman outo käytös alkoi maaliskuussa. Ensin se ilmeni henkisenä poissaolona. Ruumiillisesti myöhemmin. Ensin kiinnitin huomiota hiljaisuuteen. Esimerkiksi ruokapöydässä hän oli tavallisesti se, joka piti keskustelua yllä, mutta nyt panin merkille hiljaisuuden. Täytyy myöntää, että minulta meni siihen viikko. Minulle se olisi kyllä sopinut, kun käytän viidensadan sanan päiväannokseni jo työpäivän aikana. Yhtäkkiä laskettuna Wilmalta oli jäänyt viikon aikana omistaan vähintäänkin merikontillinen käyttämättä. Aloin pelätä, että kun hän lopulta avaisi sanaisen arkkunsa, se olisikin ryöppy se.
Yritin sitten keksiä kaikenlaisia aiheita. Se ei ole minulle helppoa. Ja kun jo mainitsin tuosta päiväkiintiöstäni, niin velaksihan siinä piti sitten jutella. Asia kostautuisi sitten myöhemmin korkojen kanssa...
En nyt muista, montako päivää olimme siellä olleet. Aika meni kuin siivillä. Istuimme Eeron kanssa hotellin aurinkoterassilla ja joimme drinkkejä. Siinä oli giniä ja jotain hapanta limonaadia, en nyt muista nimeä. Sitruunaviipale siinä oli koristeena. Eero valitti koko ajan jostain.
- Ei ne täällä näihin paukkuihinkaan viinaa laita, kun vähän hajuks. Ei tämmönen päähän mene. Eero nyrpisti nenäänsä.
- Ryyppäämäänkö tänne ollaan tultu? minä ihmettelin.
- Toista se oli ennen vanhaan, hän jankutti.
Suljin silmäni ja annoin hänen ymmärtää, että tästä aiheesta ei tarvinnut jatkaa.
- Nautitaan nyt tästä auringosta. Ehdit valittaa taas koko vuoden kotona...
Verensokeri hätyytteli pohjalukemia. Hissin ja eläkkeen odottaminen tuntuivat yhtä toivottomilta. Hotellihuoneen jonotus oli mennyt samaan sarjaan. Tunsin huimausta ja tiesin, että älykkyysosamääräni viuhahtaisi kohta kengännumeroni ohi. Ei olisi mitään mahdollisuutta ehtiä käydä edes suihkussa. Vessassa käynnin jälkeen olisi pakko lähteä etsimään ravintolaa.
Minut oli lähetetty Tampereelle vakoilemaan kaupungin sivistystoimen kulttuuriopetussuunnitelmaa. Koulutuspäivä voitti yleensä mennen tullen normityöpäivän. Yleensä. Eihän sitä aina etukäteen tiennyt.
Seminaarin alku oli pidetty Metson auditoriossa. Paikalla oli jotain kaksisataa naista ja minä. Ihmettelin, että tähänkö oli tultu. Naiset olivat omineet kulttuurin. Miehet oli kaikki syrjäytetty. Pysykää siellä hien hajuisissa sporttipubeissanne, älkääkä tunkeko punakoita neniänne tänne sivistyksen salonkeihin, ellei ole tähdellistä asiaa. Yksi kummajainen oli jäljellä. Minä...
Tuore teologian maisteri Pekka Keränen tarkisti kolmannen kerran, että Raamattu ja virsikirja olivat salkussa. Linnea Piiparisen siunaustilaisuus oli juuri päättynyt ja muistotilaisuuden oli määrä alkaa puolen tunnin kuluttua tämän tyttären kotona.
Pekka Keränen oli toimittanut uransa ensimmäisen siunauksen, ja se oli mennyt yllättävän hyvin. Toki hän oli sen käynyt monta kertaa läpi ennalta. Ajan kanssa tulisi kyllä rutiinia. Nyt oli kymmenen minuuttia aikaa hengähtää ja keskittyä muistotilaisuuteen. Hän istuutui niin mukavaan asentoon kuin kappelin tuolit sallivat. Se ei ollut paljon. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä, puhalsi sen sitten ulos hyvin hitaasti ja toisti tämän muutamia kertoja. Kappelin täytti voimakas kukkien tuoksu, vaikka ne oli hetki sitten viety haudalle. Päivä oli helteinen, ja papin virka-asu tuntui olevan hieman liikaa. Hiki valui pitkin selkää...
- Mitäs sinä siitä pahvilaatikosta teet? kysyn.
- Lentokonetta, poika vastaa. - Etkö sinä näe?
No enhän minä sitä näe. Urakka on vasta aluillaan. Poika leikkaa saksilla laatikon kansiliepeestä kämmenen levyisen suikaleen ja alkaa siihen piirtää vahaväreillä mittaritaulua.
- Tulipas siitä hieno, sanon ja poikakin näyttää tyytyväiseltä.
Hän kiinnittää sen maalarinteipillä paikoilleen laatikon sisäreunaan.
- Noin! Poika nousee seisomaan, laittaa kädet lanteille ja tarkastelee työn laatua vähän etäämpää. Kaukaa näkee kokonaisuuden.
- Mitäs sitten? Ai niin siivet.
Ne syntyvät kahdesta pitkästä liepeestä. Hän meinaa ruveta niitä teippaamaan, mutta ehdotan pientä muotoilua virtaviivaisuuden lisäämiseksi.
- Pitäisiköhän niitä vähän pyöristää päistä?
Poika nostaa sormensa ja katsoo minua silmiin yllättyneenä. Varmaan hän ihmettelee, kun ymmärrän lentokoneista niin paljon.
Lento Suomeen kesti välilaskuineen noin vuorokauden. Olin palaamassa puolen vuoden kehitysapuprojektilta. Koulu oli juuri valmistunut sinne saapuessani. Se oli rakennettu slummialueelle. Koulun lisäksi siellä ei ollut juuri muita asiallisesti rakennettuja taloja, kuin uusi terveysasema. Sellaiset ylellisyydet kuin vesijohto, viemäri ja sähkö puuttuivat.
En ollut ehtinyt Addis Abeban lentokentältä ostaa mitään luettavaa. Itä-Afrikkaan lähtiessäni olin päättänyt pitää päiväkirjaa. Ei siitä oikein mitään tullut. Olin usein aika väsynyt ja lyhyet vapaahetkeni menivät usein paikkoihin tutustumiseen ja lepäämiseen. Nyt, kun ei ollut mitään muuta luettavaa, asia harmitti. Kirjoittelin siihen aikani kuluksi täydennystä.
Ensimmäisen kerran ahdistus iski kunnolla, kun näin käymälän. Meillä on koululla kemiallinen, mutta paikallisten vastaava on suurin piirtein puolen jalkapallokentän kokoinen alue. Haju on tyrmäävä ja siellä kahlataan kirjaimellisesti paskassa. Ihmetyttää, miten joku voi selvitä käymäläreissulta hengissä saati terveenä.
Arska soittaa
Martti sai perunat pestyiksi ja laittoi ne kattilassa liedelle. Kaksi perunaa riitti. Puoli teelusikallista suolaa. Jääkaapissa oli torilta ostettuja silakkapihvejä. Kastikkeeksi riitti sydänystävällinen kasvirasvalevite. Hän asetteli lautasen, aterimet ja lasin pöydälle, suoristi pöytäliinaa ja kaatoi piimää lasiin. Hän katsoi kelloa. Vielä kaksikymmentä minuuttia. Ehtisi hyvin soittaa Ramille.
- Moi! poika vastasi.
- No moi! Kuuluuko?
- Hyvin kuuluu.
- Odotas minä unohdin kuulolaitteen.
Martti laittoi napin korvaansa.
- No niin. Mitäpäs kuuluu vai kuuluuko mitään?
- Ei täs kummempia. Lauantaita vietellään. Ajateltiin lähtee muksujen kanssa uimahalliin.
Vinku
Isomäen pururadalla se tuli vastaan. Hölkkäsin sen ohi ja se lähti seuraamaan minua. Yritin hätistellä sitä pois, mutta se tuntui olevan kiinnostunut minusta. Aina kun yritin jatkaa matkaa, se vain seurasi. Pelkäsin, että se joutuu liian kauas omistajastaan, mutta en minä nyt voinut sinne metsäänkään jäädä. Se seurasi minua autolle saakka.
Olin alkanut muutama vuosi sitten lenkkeillä yksin. Peppi oli lähtenyt opiskelemaan Tampereelle ja Saagan alettua seurustelemaan Eliaksen kanssa hän oli alkanut vetäytyä. Itsekään en oikein jaksanut enää käydä missään muualla kuin jokailtaisella lenkillä. Muut harrastukset alkoivat jäädä. Lenkillekin jouduin toisinaan pakottamaan itseni. Aina se ei onnistunut. Baarit eivät olleet minun juttuni. Vapaahetket olivat entistä enemmän alkaneet kulua Tinderissä ja Instagramissa. Äitikin oli alkanut pelätä, ettei hänestä koskaan tulisi mummua.
Piditkö tarinoista?
Viikatemiehen muistilista on ensimmäinen romaanini. Tragikoominen tarina ystävyydestä, rakkaudesta, menneisyyden pitkistä varjoista – ja elämästä, joka ei yleensä mene aivan käsikirjoituksen mukaan.
Lisää kommentti
Kommentit