Novelleja
Milla oli isän kolmas naisystävä äidin jälkeen. Oli se ihan kiva, mutta ei se paljoa mistään ymmärtänyt.
Isä vänkäsi minut väkisin mukaan kesälomareissuun Turkuun ja Naantaliin. En olisi hirveästi välittänyt. Reissuissa oli aina oma stressinsä, kun oli niin paljon opeteltavaa ja suunniteltavaa etukäteen. Onneksi ei menty Tampereelle ja Särkänniemeen, mihin Milla olisi halunnut. Särkänniemi on painajainen, järjetön määrä laitteita, jotka liikkuu ja se meteli. Ei sellaista voi mitenkään jäsentää....
Wilman outo käytös alkoi maaliskuussa. Ensin se ilmeni henkisenä poissaolona. Ruumiillisesti myöhemmin. Ensin kiinnitin huomiota hiljaisuuteen. Esimerkiksi ruokapöydässä hän oli tavallisesti se, joka piti keskustelua yllä, mutta nyt panin merkille hiljaisuuden. Täytyy myöntää, että minulta meni siihen viikko. Minulle se olisi kyllä sopinut, kun käytän viidensadan sanan päiväannokseni jo työpäivän aikana. Yhtäkkiä laskettuna Wilmalta oli jäänyt viikon aikana omistaan vähintäänkin merikontillinen käyttämättä. Aloin pelätä, että kun hän lopulta avaisi sanaisen arkkunsa, se olisikin ryöppy se.
Yritin sitten keksiä kaikenlaisia aiheita. Se ei ole minulle helppoa. Ja kun jo mainitsin tuosta päiväkiintiöstäni, niin velaksihan siinä piti sitten jutella. Asia kostautuisi sitten myöhemmin korkojen kanssa...
En nyt muista, montako päivää olimme siellä olleet. Aika meni kuin siivillä. Istuimme Eeron kanssa hotellin aurinkoterassilla ja joimme drinkkejä. Siinä oli giniä ja jotain hapanta limonaadia, en nyt muista nimeä. Sitruunaviipale siinä oli koristeena. Eero valitti koko ajan jostain.
- Ei ne täällä näihin paukkuihinkaan viinaa laita, kun vähän hajuks. Ei tämmönen päähän mene. Eero nyrpisti nenäänsä.
- Ryyppäämäänkö tänne ollaan tultu? minä ihmettelin.
- Toista se oli ennen vanhaan, hän jankutti.
Suljin silmäni ja annoin hänen ymmärtää, että tästä aiheesta ei tarvinnut jatkaa.
- Nautitaan nyt tästä auringosta. Ehdit valittaa taas koko vuoden kotona...
Kerrassaan outo tapaus sattui tässä päivänä muutamana Utahin osavaltiossa. Nähtiin nimittäin sinisen Lada 1200 -henkilöauton vuosimallia 1975 laskeutuvan keskellä kirkasta päivää sikäläisen maanviljelijän Kenny Johnsonin tiluksille. Asiasta raportoi edellä mainitun äiti Sarah Johnson, joka tunnetaan hartaana uskovaisena ja evp. pyhäkoulunopettajana. Nämä seikat huomioiden voitaneen hänen todistustaan pitää luotettavana.
- Well, tuonne se laskeutui riihen taakse. Kovan metelin piti. Siihen se jysähti ja kotvan kuluttua lähti huristamaan tuohon suuntaan. Tuli sillä oli persiissä, you know.
Rouva Johnson viittasi kädellään Washington D.C:n suuntaan. Pellossa voitiinkin nähdä palojälkiä sekä lakoon menneitä vehnänkorsia. Tämän lisäksi havaittiin autonrenkaiden jäljet, jotka toden totta suuntautuivat kohti liittovaltion pääkaupunkia päättyen maantielle. Liittovaltio vaikenee asiasta. Luonnollisesti...
Verensokeri hätyytteli pohjalukemia. Hissin ja eläkkeen odottaminen tuntuivat yhtä toivottomilta. Hotellihuoneen jonotus oli mennyt samaan sarjaan. Tunsin huimausta ja tiesin, että älykkyysosamääräni viuhahtaisi kohta kengännumeroni ohi. Ei olisi mitään mahdollisuutta ehtiä käydä edes suihkussa. Vessassa käynnin jälkeen olisi pakko lähteä etsimään ravintolaa.
Minut oli lähetetty Tampereelle vakoilemaan kaupungin sivistystoimen kulttuuriopetussuunnitelmaa. Koulutuspäivä voitti yleensä mennen tullen normityöpäivän. Yleensä. Eihän sitä aina etukäteen tiennyt.
Seminaarin alku oli pidetty Metson auditoriossa. Paikalla oli jotain kaksisataa naista ja minä. Ihmettelin, että tähänkö oli tultu. Naiset olivat omineet kulttuurin. Miehet oli kaikki syrjäytetty. Pysykää siellä hien hajuisissa sporttipubeissanne, älkääkä tunkeko punakoita neniänne tänne sivistyksen salonkeihin, ellei ole tähdellistä asiaa. Yksi kummajainen oli jäljellä. Minä...
Tuore teologian maisteri Pekka Keränen tarkisti kolmannen kerran, että Raamattu ja virsikirja olivat salkussa. Linnea Piiparisen siunaustilaisuus oli juuri päättynyt ja muistotilaisuuden oli määrä alkaa puolen tunnin kuluttua tämän tyttären kotona.
Pekka Keränen oli toimittanut uransa ensimmäisen siunauksen, ja se oli mennyt yllättävän hyvin. Toki hän oli sen käynyt monta kertaa läpi ennalta. Ajan kanssa tulisi kyllä rutiinia. Nyt oli kymmenen minuuttia aikaa hengähtää ja keskittyä muistotilaisuuteen. Hän istuutui niin mukavaan asentoon kuin kappelin tuolit sallivat. Se ei ollut paljon. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä, puhalsi sen sitten ulos hyvin hitaasti ja toisti tämän muutamia kertoja. Kappelin täytti voimakas kukkien tuoksu, vaikka ne oli hetki sitten viety haudalle. Päivä oli helteinen, ja papin virka-asu tuntui olevan hieman liikaa. Hiki valui pitkin selkää...
- Mitäs sinä siitä pahvilaatikosta teet? kysyn.
- Lentokonetta, poika vastaa. - Etkö sinä näe?
No enhän minä sitä näe. Urakka on vasta aluillaan. Poika leikkaa saksilla laatikon kansiliepeestä kämmenen levyisen suikaleen ja alkaa siihen piirtää vahaväreillä mittaritaulua.
- Tulipas siitä hieno, sanon ja poikakin näyttää tyytyväiseltä.
Hän kiinnittää sen maalarinteipillä paikoilleen laatikon sisäreunaan.
- Noin! Poika nousee seisomaan, laittaa kädet lanteille ja tarkastelee työn laatua vähän etäämpää. Kaukaa näkee kokonaisuuden.
- Mitäs sitten? Ai niin siivet.
Ne syntyvät kahdesta pitkästä liepeestä. Hän meinaa ruveta niitä teippaamaan, mutta ehdotan pientä muotoilua virtaviivaisuuden lisäämiseksi.
- Pitäisiköhän niitä vähän pyöristää päistä?
Poika nostaa sormensa ja katsoo minua silmiin yllättyneenä. Varmaan hän ihmettelee, kun ymmärrän lentokoneista niin paljon.
Lento Suomeen kesti välilaskuineen noin vuorokauden. Olin palaamassa puolen vuoden kehitysapuprojektilta. Koulu oli juuri valmistunut sinne saapuessani. Se oli rakennettu slummialueelle. Koulun lisäksi siellä ei ollut juuri muita asiallisesti rakennettuja taloja, kuin uusi terveysasema. Sellaiset ylellisyydet kuin vesijohto, viemäri ja sähkö puuttuivat.
En ollut ehtinyt Addis Abeban lentokentältä ostaa mitään luettavaa. Itä-Afrikkaan lähtiessäni olin päättänyt pitää päiväkirjaa. Ei siitä oikein mitään tullut. Olin usein aika väsynyt ja lyhyet vapaahetkeni menivät usein paikkoihin tutustumiseen ja lepäämiseen. Nyt, kun ei ollut mitään muuta luettavaa, asia harmitti. Kirjoittelin siihen aikani kuluksi täydennystä.
Ensimmäisen kerran ahdistus iski kunnolla, kun näin käymälän. Meillä on koululla kemiallinen, mutta paikallisten vastaava on suurin piirtein puolen jalkapallokentän kokoinen alue. Haju on tyrmäävä ja siellä kahlataan kirjaimellisesti paskassa. Ihmetyttää, miten joku voi selvitä käymäläreissulta hengissä saati terveenä.
