Tilaa Viikatemiehen muistilista suoraan kirjailijalta.
Tragikoominen romaani ystävyydestä, ensirakkaudesta, koulukiusaamisen pitkistä varjoista ja menneisyydestä, joka ei oikein suostu pysymään menneisyytenä.
Hinta 28,90
Kirja toimitetaan heti, kun tilauserä on saapunut painosta.
Jarmo Välimäki
Viikatemiehen muistilista on tragikoominen romaani ystävyydestä, rakkaudesta, koulukiusaamisen pitkistä varjoista ja siitä, kuinka vaikeaa menneisyyttä on jättää taakseen, jos se ei suostu jäämään.
Juha on kuusikymppinen mies, joka osaa kyllä neuvoa muita mutta jonka oma elämä kaipaisi jonkinlaista käyttöohjetta. Kun joululoma vie hänet takaisin kotiseudulle ja kuolemansairas Vellu tarvitsee parhaan ystävänsä apua, edessä on muutama päivä, joiden aikana vuosikymmenten takaiset tapahtumat alkavat vaatia selvittämistä.
Ilmestyy lokakuun puolivälissä 2026.
Tarina elämästä ja muista älyttömyyksistä
Elämä on kuin vanha mersunromu. Lommoille kolhittu menneisyys ja hurja mittarilukema vaikuttavat armotta jälleenmyyntiarvoon vaikka dieselissä olisikin vielä vääntöä.
Juha muistuttaa kännykkänsä soittoääntä, The Beatlesin Nowhere Mania. Erityisopettajana hän osaa näyttää muille suuntaa, mutta on unohtanut, mihin oli itse menossa. Rakenna siinä sitten tasapainoista minäkuvaa, parisuhdetta ja ammatti-identiteettiä.
Joululoma kotiseudulla pakottaa Juhan kohtaamaan kaiken sen, minkä hän luuli lakaisseensa maton alle. Paras ystävä Vellu ilmoittaa kuolevansa ja pyytää viimeistä palvelusta. Taustalla kummittelee Niina, yhden yön ensirakkaus, joka eksyi pimeässä huoneessa ja jäi Juhan päähän asumaan. Vellun vintillä sen sijaan kummittelee nälkäinen aave, jonka kanssa Reiska-koira ystävystyy. Ruotsinlaivalta haetaan vauhtia ennen matkaa pahuuden ytimeen. Lopulta langanpäät ovat Juhan omassa nyrkissä, kunhan vielä uskaltaisi avata sen.
Viikatemiehen muistilista on tragikoominen tarina ystävyydestä, ensirakkaudesta ja koulukiusaamisen pitkistä varjoista. Siitä, voiko vielä korjata sen, mikä aikanaan rikottiin – vai pitääkö vain oppia päästämään irti.
Löysin romaanin siemenen taskustani jo kauan sitten. Se oli sinne takertunut huolimatta reiästä, josta kaikki muu oli jo ajat sitten pudonnut. Ensin se sikisi pyhästä vihasta. Taimen lehdet olivat kuivia, ja kukat tuoksuivat kostonhimolle. Vuodet kuluivat. Viha väsyi. Taimesta kasvoi puu. Ei se mikään ruusupuu ole, mutta tarina sillä tuntuu olevan kerrottavanaan.
“Jotkut menee sekaisin rock’n’roll musiikista,
jotkut menee sekaisin alkoholista.
Hei babe! Menen sekaisin sinusta.”
Baarin jukeboksi soitti biisiä ja aavistin, että aina, kun sen tästä lähtien kuulisin, muistaisin sen tytön. Valitettavasti biisistä tuli ikivihreä.
Tyttö silmäili minua hymyillen. Vilkaisin monta kertaa. Ei siitä voinut erehtyä. Yritin hymyillä takaisin. En tiedä, miltä se näytti. Vessassa hymyilin kokeeksi peilille. Tyhmältä.
Olen pitänyt tällä sivulla päiväkirjaa romaanin matkasta käsikirjoituksesta valmiiksi kirjaksi. Alta löytyvät merkinnät matkasta kustannustoimittamiseen, kanteen, taittoon ja julkaisemiseen.
4.10. 2026
Elämäni ensimmäinen kirjanjulkaisujuhla on nyt sitten juhlittu. Kaikki meni hienosti trillerimäisestä jännityksestä huolimatta. Julkkari pidettiin kirjastolla 30.10. 18.00-19.30. Kiitos kaikille vieraille. Tupa oli aivan täynnä. Illalla jatkettiin ravintola rattikseen, jossa bändini Jerry Cotton soitti. Tässä kuva keikalta. Laitan niitä lisää, kun saan niitä vierailta.
Tuossa alla on myös videoita kirjanjulkkarin ohjelmanumeroista. Nuo biisit ovat kirjan soundtracilta. Tai ainakin ne soivat jatkuvasti päässäni kirjaa kirjoittaessa. Nuo muut soittajat ovat Jerry Cottonin basisti Jarmo Lehtonen, kaverini Sampo Lyly ja tyttäreni Veronika Välimäki. Tuo kirjan tekstiä lukeva rouva on siskoni Marjo. Yhdessä videossa kustannustoimittajani Emilia Vainisto haastattelee minua.
Näen kirjani ensimmäisen kerran elävänä huomenna torstaina. Silloin posti tuo 55 ennakkotilattua kirjaa, joten jos sen tilasit ennen 20.10. loppuneen ennakkotilauskampanjan aikana, saat sen tuota pikaa postissa tai muulla sovitulla tavalla. 20.10. jälkeen tapahtuneita tilauksia täytyy odotella vielä 2-3 viikkoa.
Julkkarissa pelattiin luonnollisesti julkkarivisaa Kahootilla. Kokeile sinäkin, sovitko seuraavan romaanini protagonistiksi (päähenkilö) vai antagonistiksi (vastustaja). Jos saat kaikki oikein tai väärin, voi olla, että seuraava romaanini kertoo juuri sinusta.
28.10. 2026
Kaksi päivää julkkarijuhlaan. Nyt alkaa jännittää. Ennakkotilatuista kirjoista ei kuulu mitään. Toivoin, että olisivat tulleet juhlaan mennessä. Tiedustelin asiaa BOD:ltä. Kirjat ovat vielä painossa Saksassa. Eivät uskoneet niiden ehtivän. Se on tosi harmillinen juttu. Tekisi mieleni siteerata keihäänheittäjä Seppo Rätyä aiheesta :"Millainen maa Saksa on?" Ihan kuin päivänsankari ei olisi paikalla omilla synttäreillään. Minä joudun nyt sijaistamaan häntä. Hänen olisi pitänyt olla keskipiste. Ei minun.
Yritän kirjoittaa puhetta. Sain jonkinlaisen raakaversion tehdyksi ja kun yritin lukea sitä ääneen, huomasin täriseväni jännityksestä vaikkei kukaan ollut kuulemassa. Hyvin menee. Ei minua koskaan jännittänyt, kun pidin puheita joulujuhlissa tai vanhempainilloissa. Silloin esitin rehtorin roolia. Puhetta en pitänyt minä, vaan rehtori Välimäki. Nyt joudun tilanteeseen omana itsenäni. Julkkareihin on ilmoittautunut melkein 60 kutsuvierasta ja sitten omasta halusta tulevat päälle. Epäilen, että semmoisia ei onneksi ole montaa. Tai mistä sitä tietää? Kai melkein sadan tuhannen porilaisen sekaan mahtuu kaikenlaista sakkia.
Eilen ostoksilla meinasi tulla paniikki. Vaimon mielestä tarjoiluastiaston tuli puhua samaa muoto ja värikieltä keskenään. Jotenkin sen ymmärrän, että jos kertakäyttölautanen on mallia halloween ja mukissa on jouluaiheita, kun taas lautasliinassa Marimekkokukkasia, siinä saattaa olla jollekin liikaa taidenautintoa yhdeltä istumalta. Lusikoita oli tarjolla kolmea mallia: läpinäkyvä, valkoinen ja puinen. Halusin valkoiset, yhtenäisen värikielen nimissä, sillä valitsin myös valkoiset kahvikupit. Vaimo piti läpinäkyviä parempina. Pidin pääni, vaikka kieltämättä näkymätön sopii loistavasti minkä tahansa väristen mukien lautasten ja serviettien kanssa. Mielestäni lusikoiden tulisi kuitenkin näkyä. No joo. Kyllä voi kertakäyttöastioiden ostaminen olla vaikeaa. Siihen meni monta minuuttia.
15.10.2026
Tänään Viikatemies koputti ovelle. BOD:ltä tuli sähköposti: Kirjasi on nyt julkaistu ja se on saatavilla paperisena ja e-kirjana. Nyt siis kirjakaupat ja kirjastot voivat sen tilata. Enää pitäisi saada ne motivoitumaan siihen. Se onkin sitten isompi temppu, kuin romaanin kirjoittaminen. Kumma juttu, mutta vielä ei tunnu oikein miltään. Ehkä sitten, kun saan kirjan käteeni. Tai sitten on vain vielä kierrokset niin päällä, ettei mieli osaa pysähtyä käsitelemään asiaa.
Olen alkanut kirjoittaa jatkoa. Viikatemiehen tarina sijoittuu joulunaikaan ja tuleva tarina sauraavaan kesään. Samat hahmot siinä temmeltävät. Ehkä pitäisi kuitenkin ensin saada novellikokoelma maailmalle. Niitä olisi viisitoista, jotka teemallisesti voisivat tulla keskenään toimeen samoissa kansissa.
13.10.2026
Enpä ole tänne paljoa viimeaikoina ehtinyt kirjoittelemaan. Markkinoinnissa, verkkokaupan tekemisessä, kontakteissa ja yleensä kirjan painovalmiiksi saattamisessa on mennyt kaikki aika. Eli siinä kaikessa työssä, joka alkoi vasta kirjoittamisen jälkeen ja mitä en osannut puoli vuotta sitten kuvitellakaan. Paljon on tullut opittua. Mutta nyt se on vihdoin totta. Viikatemiehen muistilista lähti tänään painoon ja ennakkomyyntikampanja saatiin polkaistua käyntiin. On aika päästää romaanin hahmot luontoon. Ei auta kuin toivoa, että pärjäävät. On aika tyhjä olo, vaikkei työ tähän lopukaan. Loppuviikko menee sähköpostin ja julkkarijuhlan suunnittelun parissa. Niin ja ennakkotilausten vastaanottamisessa.
15.9.2026
Kahdeksan minulle ennestään tuntematonta ennakkolukijaa facebookin kirjallisuuden ystävät -ryhmästä on nyt lukenut tekstin. Kaikki heistä ovat pitäneet lukemastaan. Toki rakentavaa kritiikkiäkin on tullut. Alun perin ajattelin Viikatemiehen muistilistan kohderyhmäksi ikäisiäni miehiä. Se ajatus saa mennä romukoppaan, sillä kuusi ennakkolukijoista oli naisia. Ehkä annan lukijoiden päättää, kenelle se sopii.
2.9.2026
Sain eilen ennakkolukijoita Viikatemiehen muistilistalle. He lupautuivat jakamaan evankeliumia omilla somekanavillaan. Kaksi heistä luki yhdellä istumalla koko opuksen. Kadehdittavaa lukunopeutta. Vaikka he ovat minulle täysin tuntemattomia henkilöitä, palaute oli imartelevaa. Kritiikkiäkin toki oli, mutta se vain alleviivasi positiivisen palautteen aitoutta. Tämä päivä menee pää pilviin kolisten.
10.8.2026
Käsikirjoitus lähti viikonloppuna Kalle Aarikalle taittoon. Sen jälkeen Emilia vielä oikolukee sen. Kansikuvan mietintä aiheuttaa harmaita hiuksia. Eiköhän niitä päänahkaan vielä jokunen sovi. Kuvan pitäisi olla genren mukainen. Pitäisi siis päättää, mitä genreä kässäri edustaa. Tässä taitaa taas olla se ongelma, että katselen sitä liian läheltä.
Romaanin nimi lyheni kustannustoimittajan ehdotuksesta. Juhan kännykän soittoääni on The Beatlesin Nowhere Man. Hän kokee olevansa tuon biisin mies, mies vailla suuntaa ja näköalaa, ikuinen lumessa tarpoja. Siitä tuo Snowhere Man tuli. Vaikea siitä oli luopua, mutta romaania kirjoittaessa tunteeseen tottuu.
Julkaisu näyttäisi taas siirtyvän, mutta mikäs kiire tässä mihinkään on. Ajankohta näyttäisi nyt sijoittuvan syys-lokakuun vaihteeseen.
Heidi oli usein kysellyt isästään äidiltä.
– Mikä sut sai siitä kiinnostumaan, jos se kerran oli väkivaltainen? Heidi kysyi.
Äiti jähmettyi katselemaan ikkunasta ulos. Siellä ei ollut mitään nähtävää, ellei rivitalon puutonta takapihaa laskettu sellaiseksi.
– En muista. Siitä on aikaa. Hän käänsi katseensa Heidiin kohottaen kulmiaan. – Mitäs ruokaa laitettais tänään?
– Mutta, kai se joskus mukavakin oli?
Äiti melkein keskeytti:
– Nyt mä tiedän. Katotaan sieltä netin reseptisivulta joku ihan uus. Vaikka joku kala. Äiti avasi läppärin kannen.
– Sä vaihdat puheenaihetta koko ajan.
– Täytyy varmaan käydä kaupassa joka tapauksessa.
– Kuulitko? Älä vaihda puheenaihetta!
Äiti ponnahti ylös ja löi läppärin kannen kiinni.
– Mikä sua siinä nyt niin kiinnostaa? Se oli aivan läpipaska koko mies. Ja on vieläkin. Äiti marssi tiskipöydän luo ja kääri esiliinan ympärilleen.
– Se on kuitenkin mun isä!
– Ei se oo sun isä! Äiti tuijotteli taas takapihan kiinnostavaksi käynyttä nurmikkoa.
– Mitä toi nyt tarkoittaa? Heidi ihmetteli.
– Montako kertaa se on vienyt sut luistelutreeneihin? Vaihtanut vaipat?
7.6.2026
Elämä on vähän kuin vanha Mersunromu. Uutena kiiltävä ja suuria lupauksia täynnä. Mutta menneisyydestä, joka on lommoille kolhittu, on pirun vaikea päästä eroon. Se jää pihamaalle ruostumaan, rumentaa maisemaa ja muistuttaa olemassaolostaan joka päivä. Silloin, kun se oli vielä liikenteessä, sai yhtenään pyllistellä pää konehuoneessa, kädet rasvassa ja rystyset verillä, mikäli halusi leiman rekisteriotteeseen. Yskien se lähti käyntiin, mutta silloin kun lähti, sillä mentiin sata lasissa, vaikka jarrut oli mitä oli. Alusta ei kestänyt lähempää tarkastelua. Eikä ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun se jätti tienposkeen.
Snowhere Man Juha on elämänsä sivustaseuraaja, taustapeilistäkatsoja. Erityisopettaja, joka osaa näyttää muille suuntaa, mutta unohti mihin oli itse menossa. Juhan ja hänen ystävänsä Vellun sisustus töhrittiin jo yläasteella. Koston hautomiseen onkin sitten mennyt löpöä tankkerillinen. Vielä kun johtotähtenä konepellin nokalla keikkuu yhden yön ensirakkaus, niin voi olla, että siinä on vähän eksyksissä. Rakenna siinä sitten tasapainoista minäkuvaa, parisuhdetta ja ammatti-identiteettiä, kun vuosihuollot ovat jääneet tekemättä. Vieläkö ehtisi vai onko koneen aika hyytyä?
Isä tuli Harjavallan asemalle vastaan.
– Onko Vellusta kuulunut, isä kysyi.
– Ei. Ajetaan sinne.
Isä ei aja koskaan ylinopeutta, mutta nyt valtatie kakkosella hän polkaisi hybridi-Tojotan huimaan 85 kilometrin tuntinopeuteen. Käännyimme Kurkelantielle. Sitä piti ajaa noin kymmenen kilometriä, ennen kuin saapuisimme Vellun luo. Matka tuntui pitkältä.
Kuulimme Reiskan haukun pihaan. Ikkunoissa oli valo. Nyt aloin huolestua toden teolla.
Ovi oli auki. Reiska rauhoittui tervehdittyään meitä ensin villisti.
Vastaamme iskeytyi kuvottava haju.
Ei helvetti, Vellu!
3.6.2026.
Olihan urakka. Koelukijoiden palaute on ristiriitaista. Minäkertojan puhekielisyys tuntui joistakin virkistävältä, mutta toisista häiritsevältä. Itsekin aloin asiaan jossain vaiheessa suhtautua epäilyksellä. Nyt olen kaksi päivää tehnyt kertojasta sivistynyttä ja yleiskielistä. En tiedä, onko tuo ensimmäinen enää edes mahdollista kirjoittamatta koko romaania uudestaan. Siihen en ala. Kertoja olkoon siis yleiskielinen moukka.
Olen alkanut suunnitella julkkaribileitä. Sellaiset on ehdottomasti pidettävä. Tänään oli Jerry Cottonin treenit ja sain miehet ylipuhutuksi sinne soittamaan. No, ei se kovin vaikeaa ollut.
Olin tarkkisopena, ja ne oppilaat, joiden kanssa muut opettajat eivät pärjänneet, ajautuivat ennen pitkää mulle. Porukka yritettiin pitää aika pienenä. Eihän sitä muuten kukaan olis tehnyt työkseen. Entisistä asiakkaistani tänä päivänä aika monella on jo ansiokas rikosrekisteri, isättömiä lapsia tai kaipaamaan jääneitä omaisia. Joillakin ne kaikki. Totuuden nimessä on mainittava, että on poikkeuksiakin.
– Sulle tulis uus oppilas. Taidat tunteakin. Se on Varjosen Heidi, rexi sanoi.
Tuntui, kuin joku olisi tuonut käsityöluokan alasimen paikalle ja pudottanut sen mun vatsalaukkuun. Heidi Varjonen oli Niinan tytär, kasi– luokkalainen pikkupimu. Mutta ennen kaikkea Heidi oli Teemun tytär.
– En mä sellaseen suostu, niin kuin hyvin tiedät.
Eero tiesi mun ja Teemun yhteisestä historiasta.
– Mä ymmärrän kyllä, mutta…
– Et ymmärrä. Jos sä ymmärtäisit, sä et tekis tätä. Sä et voi tehdä mulle tätä. Mun pulssi alkoi kiihtyä.
Tiesin, että Heidi oli todella hankala, mutten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tässä vois käydä näin. En voisi mitenkään olla Niinan tyttären opettaja. Siitä en voisi edes vihjata Eerolle, mutta että Teemun tyttären opettaja. Ei ikinä. Jos Eero ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt jääviydestä eikä liiemmin pedagogiikasta mitään.
28.5.2026
Vankkuri nytkähti tänään taas liikkeelle. Emilia Vainisto lupautui kustannustoimittajaksi. Mielestäni asiaan kannattaa panostaa, sillä silloin lopputulos on paras mahdollinen. Juttelin tänään melkein tunnin Emilian kanssa ja minulle jäi keskustelusta hyvä, jännittävä kutina. Sovimme, että homma on hoidettu heinä-elokuun vaihteessa, joten sen jälkeen aletaan olla lähellä julkaisua. Romaanin tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Nakkilaan. Muutin jossain vaiheessa paikannimistön tunnistamattomaksi, jollekin tarkemmin määrittelemättömälle Länsi-Suomen paikkakunnalle. Ajattelin ehkä, että joku saattaa tunnistaa tekstistä itsensä. Henkilöhahmot ovat kuitenkin fiktiivisiä, joten jos joku sieltä itsensä löytää, niin satuhenkilö on hän. Tänään rymsteerasin tarinan takaisin Nakkilaan. Olkoon niin.
26.5.2026
Laitoin tarjouspyynnön free lance -kustannustoimittajien postituslistalle. Tarjouksia on tullut ihan mukavasti. Odottelen vielä tämän viikon ja perjantaina teen valinnan. Teksti on ollut koeluettavana muutamalla kaverilla. Palaute on ollut myönteistä, kuinkas muuten. Nyt olisi mukava saada koelukija, joka uskaltaisi antaa myös rakentavaa kritiikkiä. Pitänee kuulutella naamakirjassa. Jos sua kiinnostaa, niin ilmoittaudu ihmeessä.
-Omatekoinen? Jumalauta Vellu!
-Sanoit sen jo.
-Sanon uudestaan. Miksi sä tällasen oot tehnyt?
-Koskaan ei tiedä, mitä elämässä tarvitsee. Pahan päivän varalle.
Toivoin, ettei Vellulle tulisi enää kovin montaa sellaista. Teräs kiilteli virheettömänä. Kahva oli punertavaa mahonkia.
-Voiskohan tuota testata? kysyin, kuin olisin pidellyt pirtupulloa.
-Olinkin juuri tulossa siihen, Vellu sanoi ja veti suunsa Doc Hollidaymäiseen virneeseen. Se vihelsi Morriconea..
-No perhana! sanoin.
23.5.2026
Kalle ehdotti muutamaa päteviksi tietämäänsä kustannustoimittajaa. Laitoin heille tarjouspyynnön.
Bongasin ATK:n syövereistä kirjoituskilpailun. Aiheena on spicy-novellit, eli erotiikkaa pitäisi olla. Yksi luku romaanista menisi sellaisenaan genreen. Tuo alla oleva kuva ei liity asiaan. Siinä ollaan ihan siveellisesti saunassa. En tiedä kehtaanko osallistua. Vaikka mitäpä tässä enää häpeilemään mitään. Katsotaan.
Jos haluat seurata prosessia, niin laita mulle mail-osoite uutiskirjettä varten.
Ensimmäinen migreenikohtaus tuli, kun olin seiska-luokalla.
Ensin näkökentän reunalla alkoi kummallinen vipinä.
Sitten siihen, mihin yritin katsoa, muodostui sokea täplä.
Katsoin peiliin.
Pääni oli kadonnut.
Olen onnistunut muuttumaan näkymättömäksi.
Kukaan ei näe nöyryytystäni.
Sitten tunsin, miten kottikärryllinen tiiliä romahti mun sisällä.
Niina kietoi kätensä Teemun kaulalle ja suukotti sitä poskelle!
Putosin istumaan.
En tiedä kuinka kauan olin sumupilvessä. Kun sain ajatuksen jotenkin sieltä takaisin, vaikeroin Vellulle:
-Jumalauta! Kato!
-Mitä?
Niina roikkui baaritiskillä Teemun kaulassa ja kuiski sen korvaan hempeitä. Teemu kouri häntä hanurista.
-Kato kuka se on!
-Ai, etkö sä tiennyt? Ne seurustelee.
En tiennyt. Ämpärillisen jääpaloja tipahti vatsan pohjalle sinne tiiliskivien sekaan. Takaraivossa jyskytti. Miksi tämä näytelmä esitettiin minulle?
13.5.2026
Viikatemiehen muistilista
60-vuotias erityisopettaja Juha palaa lapsuudenkotiinsa jouluksi. Kun hänen elinikäinen ystävänsä Vellu ilmoittaa elinaikansa olevan lopussa, Alkaa absurdi ja melankolinen matka Vellun ”viimeisen listan” parissa, mutta menneisyys ei jätä miehiä rauhaan. Nuoruuden ensirakkaus Niina ja lapsuuden sadistinen kiusaaja Teemu palaavat sekoittamaan pakan tavalla, joka pakottaa Juhan ja Vellun valitsemaan lopullisen anteeksiannon tai perikadon välillä.
Viikatemiehen muistilista yhdistää vakavat teemat – kuten Ukrainan sodan heijastumat, ammatillisen uupumuksen ja traumat – absurdiin huumoriin. Se on kertomus siitä, miten vaikeaa on puhua, mutta miten pelastavaa on lopulta tulla nähdyksi, niin itsensä kuin muiden silmin.
14.5.2026
Viikatemiehen muistilistan yhtenä tapahtumapaikkana on päähenkilön Juhan ja tämän parhaan ystävän Vellun rakentama miesluola. Sen esikuvana toimi Nakkilassa aikanaan toiminut Barbaari, joka oli tehty Kalle Aarikan perheen navettaan. Nyt keväällä sain kuulla, että Kallen äidin kuoltua paikka menee myyntiin. Surullista, mutta Kalle lupautui taittamaan tuon kirjan. Siitä olen innoissani. Lopullisen kansikuvan tekee Markku Penttilä, jonka kanssa ollaan oltu kavereita taaperoista saakka. Markun kanssa soitettiin aikanaan tuossa Poison Face -bändissä, jonka nimi näkyy tuossa kuvassa. Hän myös suunnittelee Hehku-vahvistimien ulkoasun, joihin minä rakennan tekniikan.
Käsikirjoitus on mennyt moneen kustantamoon. Joistakin on jo tullut hylsy, mikä ei ole ihme, ottaen huomioon, että ehkä noin prosentti käsikirjoituksista julkaistaan kustantamoiden kautta. Mitä minä teen kahdellasadalla samanlaisella kirjalla? Alkaa näyttää siltä, että tehdään homma omin luvin Markun ja Kallen kanssa. Taitava kustannustoimittaja vain pitäisi jostain löytää, että tekstistä ymmärtäisi jotain joku muukin kuin minä.
